Olenkohan vähän laiska kirjoittamaan?
Antakaa anteeksi...en ole jaksanut, kun tuntuu, että kaikki asiat menevät enemmän tai vähemmän päin helvettiä.
Aloitin uudelleen lääkityksen paniikkihäiriöön viime viikolla ja olo helpottaa. Paniikkikohtaukset alkoivat taas ja tulivat monta kertaa päivässä, luulin sekoavani. Oloani ei yhtään helpota se, että en saa kotoa minkäänlaista tukea, valitusta vaan kaikesta mahdollisesta. No, jospa tämä syksy toisi muutoksen uudet tuulet tullessaan, niin ainakin kovasti toivon.

Ilouutinen: Kipsiäni ei ole enää ja käsikin on melkein parantunut ennalleen, välillä jos nostaa jotain raskaampa, siihen alkaa sattua, mutta voiton puolella ollaan. Kipsi jäi terveyskeskuksen roskikseen ja kaikki ihanien ihmisten nimmarit samalla:( nyyhkis...tosin se oli niin likainen ja hajukaan ei ollut mikään maailman miellyttävin, niin mitäpä sitä säilyttämään.

Harkitsen kovasti toista tatuointia, voisin ottaa sen selkään talvea vasten, mutten oikein vielä tiedä millainen se olisi. Tuntuuko teistä, että ette ole päässeet elämään niin kuin halusitte, koska joku toinen on ollut aina sanomassa miten pitäisi tehdä? En ala enempää spekuloimaan, mutta haluan tehdä unelmistani totta, enkä huomata kymmenien vuosien päästä, että "olisihan sekin ollut hienoa, mutta en koskaan pystynyt sitä tekemään."

Kuuntelen tässä samalla Hectoria...neitoperho, mikä ihana kappale ja ne sanat. Olen alkanut penkomaan vanhoja cd:tä ja sieltä paljastuu aikamoisia yllätyksiä, sellaisia, mitä ei silloin 16-vuotiaana todellakaan tehnyt mieli kuunnella, mutta nyt ne ovat saaneet uudenlaisen merkityksen.
En ala tekemään tikusta asiaa, koska minulla ei todellakaan ole nyt mitään järkevää kirjoitettavaa ja sillä sipuli. (Niin sanoi Nils Gustafssonkin ja siitä on tullut vuosisadan lentävä lause.)

Ps. Gustafsson muuten on syytön....jos joitakin nyt mielipiteeni kiinnostaa.