Se on sitten tämä kesä ohi, nyyhkis:( tajusin sen lopullisesti kun flunssa pahalainen saavutti minut ja Adan. Joka ikinen syksy sama juttu. Onneksi se alkaa jo helpottamaan, ei se mitään pahanlaatuista ollut, koska en joutunut sängyn pohjalle niinkuin yleensä, mutta vetämättömäksi olon sai kuitenkin.

Mieltä on piristänyt uusi tänne avattu ravintola Kharma, jossa olen käynyt kahvilla pariin otteeseen. Aivan mahtava paikka ja sisustus, nam. Hintataso on vaan korkea, mutta kyllä mun lompakko silloin tällöin kestää siellä kahvilla käydä. Anttikin tuli Turusta käymään, on mahtavaa käydä yhdessä kahvilla ja rupatella tuntitolkulla kaikenmaailman asioista-hermo lepää.

Syksyn tullen tekee taas mieli uudistaa vaatekaappinsa sisältöä. Olen käynyt kuolaamassa monena päivänä turkoosien bootsien perään, mutten ole niitä vielä raaskinut ostaa. Olin kenkäfriikki Hannan kanssa kaupungilla maanantaina ja eikös se sitten menny ja ostanu sellaset ruskeat saapikkaat. Ihmisellä on about 100 paria kenkiä ja laukkuja enemmänkin, noh, minkäs sille voi kun iskee silmään joku aivan järisyttävän ihana laukku joka on pakko saada....tiedän tunteen. Tosin itse olen sitä tunnetta joutunut viime aikoina hillitsemään rahallisista syistä. Nuudelikeittoa syödessäni saatan luoda uuteen kassiini varsin vihaisia silmäyksiä ja samalla miettiä, mitä kaikkea voisinkaan syödä jos en olisi antanut tunteelleni valtaa laukkukaupassa...noh, elämä on.

Mutta uusi tavara/vaate mikä nyt ikinä onkaan piristää mieltä kummasti. Jossain lehdessä oli kerran juttu siitä, miten ihmiset saavat mielihyvää shoppailusta ja uuden tavaran hankkimisesta vain, koska mielihyvää ei saa mistään muualta. Himoshoppaajat tukahduttavat pahan olonsa tavaraan ja korvaavat sillä esim. Puuttuvan parisuhteen, kuulostaa pelottavalle, mutta tarkemmin ajateltuna varmastikin pitää paikkansa.

Miten jäänkään pohtimaan nykyään kaikkea maan ja taivaan väliltä? Olikohan elämäni aikaisemmin niin yksinkertaista, ettei tarvinnut miettiä mitään, edes omia tekemisiään? Tai sitten en ottanut kaikkea niin vakavasti-totta. Sain kutsun tänään Leenan (Antin äidin luo) syömään ja lupasin mennä. Antti lähtee huomenna takaisin Turkuun, enkä taas tiedä milloin näemme seuraavan kerran, toivottavasti ennen joulua kuitenkin.

The End.